Jäätelökoju ja yksilön tehtävä

Mullehan selvisi tänään noin niin kuin kevyenä uutisena, että kaikki taiteellinen toiminta, mitä olen harjoittanut, on ollutkin tuntemattomaan maailmankolkkaan sijoittuvan autoritaarisen vallan propagandakäyttöön tarkoitettua materiaalia. Kaikki kuvat, mitä mie olen tuottanut, on esitetty todellisuutena alkukantaiselle kansalle, jolla ei ole kykyä tulkita niitä kriittisesti. Kuvissa iskostetaan kansan päähän puhtaita arvoja, valkoisen miehen valtaa ja oikeita kulutustottumuksia. Mulle myös paljastui, että elämme vuotta 2055 ja koko tämä pikku Rovaniemen rääpäle on salaliittomaisesti säilytetty vuodessa 2017. Miksei mulle kerrottu mitään? Koska mie olin taantunut aikaan 8-vuotiaana ja tämä kulissi vanhasta maailmasta oli ainoa keino pitää minut mahdollisimman työkykyisessä tilassa - ilman paineita, ilman stressiä ja varsinkin ilman vastaväitteitä. Ystävät vahtivat illanvietoissa, ettei mikään särkisi kulissia, mutta kaikki lähti purkautumaan, kun jäätelökoju hajosi silmien edessä. Keskellä talvea.

Ehdin jo ihmetellä, jotta mitä perkelettä miekin elämälläni teen. Tuhnutan vain piirroksia paperille ja leikin maaleilla. En kyseenalaista mitään. En liiku eri maisemissa. Nyt mie olen eri ajassa, geografisessa sijainnissa ja keskellä post-apokalyptistä maailmaa. Se aika, jossa mie luulin eläväni, olikin melko kahtia jakautuneen kansan ja poliittisten jännitteiden virittämää. Oli Trump ja matkustuskielto. Ihmisoikeuksia poljettiin oikealta ja vasemmalta. Enpä olisi arvannut, että elämmekin maailmassa, jossa nuoret miehet pukeutuvat kuin nuoret miehet ja naiset kasvattavat pitkiä hiuksia - ihan kuin miehet. Rahanakin käytetään jotain hikisiä paperiliuskoja, joissa on jotain vanhojen ämmien kuvia.

Nyt olen vaihtanut puolta. Ei enää maailmaa ja ajattelua muuttavia kuvia. Koko suunnitelma meni uusiksi. Rouva Weinberg ja muut itseään lunaatikoiksi kutsuvat kertovat mulle lisää piakkoin.

Tää kaikki saattaa olla myös Philip K Dickin proosaa. "On aika sijoiltaan" (1959). En ole ihan varma.

Dickihän olisi pitänyt palkata kirjoittamaan Twilight Zonea (1959-1964). Niissä on joka jaksossa juoni sitä, kuinka todellisuus on jotain muuta kuin miksi sen olettaa. "O! Se vieras planeetta olikin maapallo, mihin ne laskeutu! Viimeksi se oli maapallo." Ja joka kerta se yllättää. No, Rod Serlingin oli joka tapauksessa luonteva jatkaa tuosta.
Paljon tuttuja konsepteja tuli vastaan lukiessa. Truman Show'n yhden henkilön ympärille rakennettu keinotodellisuus on keskeisessä roolissa. Blade Runnerin ja Total Recallin (molemmat elokuvataidetta, jotka pohjautuvat Dickin teksteihin, kuinka ollakaan) implanttimuistot pomppivat parikin kertaa mieleen.

Tietysti nämä saattavat olla vain muistoja, mitä on istutettu minun päähän.

Dick, olet vanha källi.