Oli tarkoitus ihan vaan produktiolle vauhtia ottaakseen (ja näyttääkseen kaikille, että olenpas ollut reipas risto ja perehtynyt aiheeseen. Mm!) tehdä jotain muutakin kuin katsoa Demolition Maniä ja oikeasti jopa lukea jotain utopiaa käsittelevää proosaa, mutta maakuntakirjaston lajittelun onnistui harhauttaa minua kokonaiset kolme kuukautta. Uljas uusi maailma tuli siis päätökseen oikeastaan meidän teoksen viimeistelyviikonloppuna, mutta se ei ollut tragedia eikä mikään. Pahinta olisi, jos tuosta olisi vasta nyt herännyt jotain heureka-hetkiä, kun produktio on jo loppusuoralla. Näin ei käynyt. Mutta sehän ei vähennä yhtään sitä, että kirja on puhutteleva omissa ansioissaan.
Tässähän siis eletään karkeasti viiden vuosisadan päässä meidän nykyhetkestä, maailmassa, jossa palvotaan Henry Fordia, "T-mallin" keksijää, jumalaa muistuttavana hahmona. Ihmisiä ei synny luonnollisesti, vaan niitä tuotetaan keinotekoisesti, kuten huolella kuvatussa alkuluvussa kerrotaan. 'Äidin' ja 'isän' kaltaisia sanoja kavahdetaan. Kaikille yksilöille on alusta saakka oma paikkansa. Oppiminen tapahtuu klassisen ehdollistamisen keinoilla ja upottamalla tietoa alitajuntaan ihmisten nukkuessa. Kevytkenkäiseen elämään rohkaistaan, jotta tyydyttymättä jääneet impulssit ja seksuaaliset patoumat eivät suinkaan johda epätoivottuun käytökseen (oletettavasti). Muulloin tunteiden tai ajatusten kiihtyessä heitetään huiviin somaa.
Yksilöitä, joita elämä ei tyydytä, kuten Bernard Marxia (yksi esimerkki Huxleyn esimerkillisestä mielikuvituksesta hahmojen nimeämisessä), pidetään omituisena hiihtäjänä. Helmholz Watson on Bernardin kaveri. Mustafa Mond (oikeasti, ihan helvetisti parempia ku joku perkeleen Sam Baldwin) on eräänlainen johtaja tässä valtiossa. Linda, luonnollisesti vanhentunut nainen, kerää vastenmielisiä katseita oikealta ja vasemmalta täydellisten hernepalkoihmisten keskuudessa, vaikka todennäköisesti ei ole meidän silmissämme tyypillistä keski-ikäistä naista kummemman näköinen. Mondin ja "Villin" eli Johnin (nimi, jonka Huxley lätkäisee kiireessä töistä kotiin perjantaipäivänä) loppudialogissa John koittaa epätoivoisesti vakuuttaa vääräksi Mondin, joka tieten tahtoen pitää järjestystä yllä maailmassa, jossa taiteen ja tieteen kaltaisille sivistyksen perusoikeuksille ei ole jalansijaa. Onnellisuus on ykkösprioriteetti, mutta se on onnellisuutta, mitä ei saa itse luoda. Mondin saarna aiheesta on elokuvallista settiä.
Pankaa myös merkille Kramerin kerrostalokompleksiinsa luoma utopia yhteisöstä, jossa kaikki tuntevat toisensa. Aulassa on kuva ja nimi kaikista talon asukkaista, mutta Jerry on asukeista se, joka ei välitä teennäisestä sosialisoinnista tuntemattomien kanssa - tuo Bernard Marx, joka pullikoi enemmistöä vastaan.
"Cosmo Kramer". Huxley, sinä mahtava velho! Mistä sie veät näitä nimiä!
Syntyi kyllä lukiessa alkukantainen kaipuu tuollaiseen yksilöä valvovaan olemassaoloon. Kelpaisi mullekin, ettei tarvitse ajatella mitään. Uskontokin saatu kitkettyä hevonkuuseen, tuohan on ihan huippua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti