Päättävä yhteenveto

Kuva: Annamari Manninen

Kuva: Annamari Manninen

Anita, taideproduktioni hahmo ja alter-egoni, näki 13.3 ensi kertaa päivänvalon päästessään Arktikumin Galleria Valon tiloihin. Reppana näytti samalta kuin ekaluokkalainen ensimmäisenä päivänä koulussa. Elinvoima oli hävinnyt ja alemmuuskompleksi nosti päätään isojen kuutosluokkalaisten keskellä, vaikka äiti kuinka sanoi lähtiessä, että on kaunis tyttö. Eristettynä omalle alueelleen kauas muista. Anita ei ole kotonaan, mutta vain aika näyttää, sopeutuuko se sinne vai joutuuko vaihtamaan koulua.

Nämä eivät siis ole mitään valitusterveisiä ripustusryhmälle, tarkennettakoon se. Se, ettei teos pääse oikeuksiinsa galleriatilassa ei ollut täysin odottamaton käänne enää useampaan kuukauteen. Sitä on työstetty täysin erilaisessa valaistuksessa täysin erilaisen visuaalisen virikkeen ympäröimänä - totta kai sen ilme tulee muuttumaan uudessa paikassa. Osasin ennakoida sen, mutta en varsinaisesti varautua, miten toimia, jos muutos autotalliympäristöstä galleriatilaan on liian jyrkkä. Myös useat muut yksityiskohdat alkoivat hypätä silmille vasta galleriatilassa, vaikka referenssikuvien mukaan kaikki oli juuri niin kuin on koko ajan ollutkin. Hyvä puoli tässä on se, että ainakin teoksen tilasidonnaisuus valkeni, enkä vain suoraan tuominnut prosessia epäonnistuneeksi. Yksi vaihtoehto on löytää teokselle oikea sijainti: samantyyppinen paja, missä se on syntynytkin, sulautuen osaksi muuta käytännön tarpeisiin aiottua esineistöä. Tai kenties viedä se samaan paikkaan, mistä osat on haettu: elävöittämään ympäristöä ja esittämään kommentti. Olen myös leikitellyt idealla tuottaa useampia vastaavia töitä, jotta tämä kyseinen työ ei näyttäisi niin armottoman yksinäiseltä ja vailla kontekstia. Sarjana teoskokonaisuudella näen helposti jo esteettistäkin arvoa.

--------------------------------------------------------------------------------

Mitä Lastenleikkiä kertoo sitten utopioista ja vääristymistä? Produktion ideana tuskin missään vaiheessa oli löytää vastauksia 'utopioille' ja 'vääristymille' tai kirjaimellisia representaatioita niille. Minunkin kohdallani ainoana tehtävänantona toimineet avainsanat johdattivat prosessia loppujen lopuksi hyvin vähän. Pulaa lähestymiskulmasta produktiolle ei missään vaiheessa ollut  - minun jokapäiväinen aivotoimintanihan on väärällään vääristymiä, joita ilman elämä olisi helpompaa. Mutta lopputulos on rehellinen. Blogin aiemmat merkinnät sci-fi-kirjallisuudesta ja John Boormanin Excaliburista saattavat olla kieli poskella kirjoitettuja, mutta nekin ovat vahvasti omaa maailmaani. Pop-kulttuurilaarin kirjavat sisällöt ovat minulle ominaisia referenssipisteitä, joiden kautta tulkitsen teemaa muuallakin kuin tällä nimenomaisella kurssilla. Valitsemani tekniikka saattoi olla projektia varten vieras ja osuin teeman raameihin edes omalla tasollani lähinnä joten kuten, mutta se kuvastaa edelleenkin hyvin tarkasti kaikkea taiteellista toimintaani. Teknisesti se etenee samalla lailla kuin valtaosa piirroksista ja maalauksistani: yrityksen ja erehdyksen periaatteella mielessä haalea mielikuva lopputuloksesta, mutta edeten todella parhaiten, mitä enemmän sitä saa jaloilleen. Parhaat idea syntyvät aina työn keskivaiheilla, harvemmin pitkällisen suunnittelun tuloksena. Se on myös sisällöllisesti totuudenmukainen: olen aina ollut kiinnostuneempi kuulemaan yleisön tulkintoja teoksistani kuin välittämään omia, tarkoin harkittuja mietteitäni muille. Ajatusten viestimiseen olen itse asiassa kokenut kirjoittamisen aina paremmaksi kanavaksi - hyvät ja pahat olot sekä kaikki neutraalimmatkin pohdinnat purkautuvat vanhan koulukunnan päiväkirjaan, harvemmin kuviin. Olen kai siinä mielessä reseptiokeskeisen taiteen tulkinnan puolesta liputtaja. Voin kyllä löytää tästä produktiosta useampiakin aiheeseen liittyviä tulkintoja - koskevat ne sitten utopiaa kierrätyksestä, toiveajattelua tieteen kehityksestä tai pelkoja rappeutumisesta - mutta otan mielenkiinnolla vastaan kaiken, mitä yleisöllä on teoksesta tulkita ja hyväksyn sen yhtä validina kuin omat näkemykseni.

'Lastenleikkiä' ei ole vain hatusta heitetty nimi; se on pitkälti kuvaus omasta taiteilijuudestani, sikäli kuin sellaisesta voi puhua. Se voi olla hyödyllistä kuvallisten tutkielmien tekemistä, teknistä harjoitusta tai tilaustyötä palkkiota vastaan, mutta sen täytyy olla myös mielekästä minulle. Sen täytyy olla jotain, mitä minulla on odottaa seuraavassa tunnissa, päivässä tai viikossa. Siinä on oltava leikille henkinen rentoutus. Vaikka taiteen ajattelu valvottaisi yöllä, annan sen valvottaa enemmän kuin mieluusti. Se vain tarkoittaa, että löydän syvempää tarkoitusta tekemiselleni.

Kiitos kaikille kurssilla olleille. Vaikka olenkin tällainen epäilyttävä sivusta tarkkailija, niin toivottavasti annoin edes jollekulle jotain vastineeksi siitä, mitä sain kaikilta muilta.

"Joo, kiitos vaan, niin. Kiitti TOSI paljon..."

Oli pakko.

Johdatus taiteelliseen ajatteluun

Jäätelökoju ja yksilön tehtävä

Mullehan selvisi tänään noin niin kuin kevyenä uutisena, että kaikki taiteellinen toiminta, mitä olen harjoittanut, on ollutkin tuntemattomaan maailmankolkkaan sijoittuvan autoritaarisen vallan propagandakäyttöön tarkoitettua materiaalia. Kaikki kuvat, mitä mie olen tuottanut, on esitetty todellisuutena alkukantaiselle kansalle, jolla ei ole kykyä tulkita niitä kriittisesti. Kuvissa iskostetaan kansan päähän puhtaita arvoja, valkoisen miehen valtaa ja oikeita kulutustottumuksia. Mulle myös paljastui, että elämme vuotta 2055 ja koko tämä pikku Rovaniemen rääpäle on salaliittomaisesti säilytetty vuodessa 2017. Miksei mulle kerrottu mitään? Koska mie olin taantunut aikaan 8-vuotiaana ja tämä kulissi vanhasta maailmasta oli ainoa keino pitää minut mahdollisimman työkykyisessä tilassa - ilman paineita, ilman stressiä ja varsinkin ilman vastaväitteitä. Ystävät vahtivat illanvietoissa, ettei mikään särkisi kulissia, mutta kaikki lähti purkautumaan, kun jäätelökoju hajosi silmien edessä. Keskellä talvea.

Ehdin jo ihmetellä, jotta mitä perkelettä miekin elämälläni teen. Tuhnutan vain piirroksia paperille ja leikin maaleilla. En kyseenalaista mitään. En liiku eri maisemissa. Nyt mie olen eri ajassa, geografisessa sijainnissa ja keskellä post-apokalyptistä maailmaa. Se aika, jossa mie luulin eläväni, olikin melko kahtia jakautuneen kansan ja poliittisten jännitteiden virittämää. Oli Trump ja matkustuskielto. Ihmisoikeuksia poljettiin oikealta ja vasemmalta. Enpä olisi arvannut, että elämmekin maailmassa, jossa nuoret miehet pukeutuvat kuin nuoret miehet ja naiset kasvattavat pitkiä hiuksia - ihan kuin miehet. Rahanakin käytetään jotain hikisiä paperiliuskoja, joissa on jotain vanhojen ämmien kuvia.

Nyt olen vaihtanut puolta. Ei enää maailmaa ja ajattelua muuttavia kuvia. Koko suunnitelma meni uusiksi. Rouva Weinberg ja muut itseään lunaatikoiksi kutsuvat kertovat mulle lisää piakkoin.

Tää kaikki saattaa olla myös Philip K Dickin proosaa. "On aika sijoiltaan" (1959). En ole ihan varma.

Dickihän olisi pitänyt palkata kirjoittamaan Twilight Zonea (1959-1964). Niissä on joka jaksossa juoni sitä, kuinka todellisuus on jotain muuta kuin miksi sen olettaa. "O! Se vieras planeetta olikin maapallo, mihin ne laskeutu! Viimeksi se oli maapallo." Ja joka kerta se yllättää. No, Rod Serlingin oli joka tapauksessa luonteva jatkaa tuosta.
Paljon tuttuja konsepteja tuli vastaan lukiessa. Truman Show'n yhden henkilön ympärille rakennettu keinotodellisuus on keskeisessä roolissa. Blade Runnerin ja Total Recallin (molemmat elokuvataidetta, jotka pohjautuvat Dickin teksteihin, kuinka ollakaan) implanttimuistot pomppivat parikin kertaa mieleen.

Tietysti nämä saattavat olla vain muistoja, mitä on istutettu minun päähän.

Dick, olet vanha källi.

Aldous Huxley: "Uljas uusi maailma" (1932) - ja oikeus olla onneton

Oli tarkoitus ihan vaan produktiolle vauhtia ottaakseen (ja näyttääkseen kaikille, että olenpas ollut reipas risto ja perehtynyt aiheeseen. Mm!) tehdä jotain muutakin kuin katsoa Demolition Maniä ja oikeasti jopa lukea jotain utopiaa käsittelevää proosaa, mutta maakuntakirjaston lajittelun onnistui harhauttaa minua kokonaiset kolme kuukautta. Uljas uusi maailma tuli siis päätökseen oikeastaan meidän teoksen viimeistelyviikonloppuna, mutta se ei ollut tragedia eikä mikään. Pahinta olisi, jos tuosta olisi vasta nyt herännyt jotain heureka-hetkiä, kun produktio on jo loppusuoralla. Näin ei käynyt. Mutta sehän ei vähennä yhtään sitä, että kirja on puhutteleva omissa ansioissaan.

Tässähän siis eletään karkeasti viiden vuosisadan päässä meidän nykyhetkestä, maailmassa, jossa palvotaan Henry Fordia, "T-mallin" keksijää, jumalaa muistuttavana hahmona. Ihmisiä ei synny luonnollisesti, vaan niitä tuotetaan keinotekoisesti, kuten huolella kuvatussa alkuluvussa kerrotaan. 'Äidin' ja 'isän' kaltaisia sanoja kavahdetaan. Kaikille yksilöille on alusta saakka oma paikkansa. Oppiminen tapahtuu klassisen ehdollistamisen keinoilla ja upottamalla tietoa alitajuntaan ihmisten nukkuessa. Kevytkenkäiseen elämään rohkaistaan, jotta tyydyttymättä jääneet impulssit ja seksuaaliset patoumat eivät suinkaan johda epätoivottuun käytökseen (oletettavasti). Muulloin tunteiden tai ajatusten kiihtyessä heitetään huiviin somaa.

Yksilöitä, joita elämä ei tyydytä, kuten Bernard Marxia (yksi esimerkki Huxleyn esimerkillisestä mielikuvituksesta hahmojen nimeämisessä), pidetään omituisena hiihtäjänä. Helmholz Watson on Bernardin kaveri. Mustafa Mond (oikeasti, ihan helvetisti parempia ku joku perkeleen Sam Baldwin) on eräänlainen johtaja tässä valtiossa. Linda, luonnollisesti vanhentunut nainen, kerää vastenmielisiä katseita oikealta ja vasemmalta täydellisten hernepalkoihmisten keskuudessa, vaikka todennäköisesti ei ole meidän silmissämme tyypillistä keski-ikäistä naista kummemman näköinen. Mondin ja "Villin" eli Johnin (nimi, jonka Huxley lätkäisee kiireessä töistä kotiin perjantaipäivänä) loppudialogissa John koittaa epätoivoisesti vakuuttaa vääräksi Mondin, joka tieten tahtoen pitää järjestystä yllä maailmassa, jossa taiteen ja tieteen kaltaisille sivistyksen perusoikeuksille ei ole jalansijaa. Onnellisuus on ykkösprioriteetti, mutta se on onnellisuutta, mitä ei saa itse luoda. Mondin saarna aiheesta on elokuvallista settiä.

Pankaa myös merkille Kramerin kerrostalokompleksiinsa luoma utopia yhteisöstä, jossa kaikki tuntevat toisensa. Aulassa on kuva ja nimi kaikista talon asukkaista, mutta Jerry on asukeista se, joka ei välitä teennäisestä sosialisoinnista tuntemattomien kanssa - tuo Bernard Marx, joka pullikoi enemmistöä vastaan.

"Cosmo Kramer". Huxley, sinä mahtava velho! Mistä sie veät näitä nimiä!

Syntyi kyllä lukiessa alkukantainen kaipuu tuollaiseen yksilöä valvovaan olemassaoloon. Kelpaisi mullekin, ettei tarvitse ajatella mitään. Uskontokin saatu kitkettyä hevonkuuseen, tuohan on ihan huippua.

16.1.-1.2.17

VAROITUS: Seuraavan tekstin sisältö saattaa olla sopimatonta kaikille, jotka pitävät mistään kiinnostavasta. Se on enimmäkseen prosessin eri käänteiden ja päätösten kirjaamista itselle ylös. Jos kuitenkin jatkat lukemista, niin muista:

Ensinnäkin memo jo kuukauden takaa: kun Anitalle suunniteltiin päätä - suhteellisen oleellista veistoksen osaa - oli ajatuksissa hyvinkin realistiset ideat. Yksi suunnitelma oli jopa mennä Tompan savipajalle ja rykäistä itse kasvot teokselle. Jääköön vaikka täysin lättänäksi naamarityyppiseksi ratkaisuksi, jonka sitten ripustaa minkä tahansa varaan.

Tämä olisi epäilemättä ollut täyttä ajanhukkaa viimeistään sillä hetkellä, kun tajuaa, kuinka huonosti savikasvot istuvat sekaan siihen mielikuvituksellisten ratkaisujen sumaan, jossa mikään tavara alkuperäisessä muodossaan ei edusta enää itseään. Sitten olisi vain ollut liian rakastunut savinaamioon, eikä sitä tohtisi olla käyttämättä.

Tämän hetkinen ja lopulliseksi julistettu kasvoratkaisu pelkillä silmillä syntyi puolivahingossa vain kokeilemalla palasia yhteen. Ensiyrittämällä.
Hetken ajan Anitan kasvoiksi sovitettiin myös kaasunaamaria. Vaikka kaasunaamari onkin äärimmäisen kuvauksellinen esine melkein missä vain yhteydessä, oli tämä idea houkutteleva ehkä 15 minuuttia. Se oli jopa ready-made-materiaaliksi aivan liian valmista.

Osaksi samasta syystä aiemmin Anitan käteen sovitettu puhelin joutui lähtemään. Tätä ajatusta joutui punnitsemaan jo hieman kauemmin. Sen lisäksi, että puhelin, etenkin viehättävällä kiertyvällä johdolla varustettu sellainen, istui kämmeneen ilman minkäänlaisia kiinnityksiä, siitä sai vieläpä suunnattoman helpon tarttumispinnan katsojalle. "Totta kai! Älypuhelinten muodostama vääristymä sosiaalisesta kanssakäymisestä! Puhelin, jota ei enää käytetä puhumiseen, vaan katseen ja aidon ihmiskontaktin välttelyyn. Huomaan, mihin pyrit, arvon taiteilija!"

Toinen innovaatio johti puhelimen poistamiseen. Aiemmin jalkatukena käytetty "toivomusluu" tai "taikavarpu" haki uutta paikkaa hienosti maalattuna ihan vain, koska pala oli liian kiinnostava tullakseen käyttämättä. Y:n muotoinen kappale ei kuitenkaan istunut luontevasti muuhun kuin yhteen paikkaan ja kuinka ollakaan: Anita ei enää tarkastelekaan puhelinta, vaan tutunnäköistä objektia. Miksi se noudattaa samoja värejä kuin Anita itse? Onko se irronnut Anitasta itsestään vai kaltaisestaan?
Koska vastaus ei tullut itsellemmekään täysin selvänä, me katsottiin se heti teoksen hyväksi. Siitä tuli välittömästi monitulkintaisempi.

Alas poor Yorrick...

Plus konnotaatio kotiinsa soittavasta E.T:stä osoittautui liialliseksi. Nojaa vaatimukseen pop-kulttuuritietämyksestä. Tai vaihtoehtoisesti auttaa avaamaan merkitystä ja tuomaan lisää jotain tuttua ja helposti lähestyttävää.


16.1. pidetyllä kerralla tuli puheeksi kiehtova idea: esitetäänkö teos jalustan kanssa vai ilman? Kihelmöivä teaserikuva taivaallisesta vierailijasta synnytti ajatuksen, josko teosta pakottaisi katsomaan alaviistosta. Miten se muuttaisi työtä? Mie ajattelin aivan ensteksi kaikkea, mitä teoksesta jää kerralla näkymättömiin, kuten "kauluksen" päällispuoli, ja mikä taas tulee entistä enemmän esiin: sisuksen osat ja tukijalakset, jotka eivät alun alkaenkaan ole olleet suunnittelutaitomme edustavinta osastoa. 'Ilman jalustaa' saa perustelun viedä debattia 1-0 viimeistään siinä kohtaa, kun mietimme, että me ollaan koko ajan rakentaneet tätä intergalaktisen rakkauden kuriiriamme 150 cm:n kokoon. Koko sen visuaalinen ilme pohjautuu siihen, että me ollaan katsottu sitä koko ajan vienosti alaspäin.

Koettiin Steven kanssa myös, että korkeus ei tee hyvää teoksen viestille. Dokumenttien mukaan keskustelut menivät jotakuinkin näin:

...


Anyway, jalustan tulisi olla muutenkin melkein metrin korkea, jotta hahmon voima tulisi oikeuksiinsa.

Tulkinnallisesti jalustasta esitettiin yhteisellä tunnilla erinomaisia pointteja: jalusta antaa ehkä suuruutta, mutta se jähmettää. Se tekee teoksesta pysähtyneen. Patsaan. Maan taso taas antaa vaikutelman, että Anita voisi lähteä liikkeelle. Parasta tässä puntaroinnissa on, ettei kumpikaan ollut toistaan huonompi idea.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Viimeiset kaksi viikkoa on tullut nautittua siitä luksuksesta, kun ei tarvitse stressata tuleeko työ valmiiksi. Suuri yllätys on se, ettei jokainen valinta perustuu enää pelkkiin käytännön vaatimuksiin, eikä myöskään pelkkiin esteettisiin valintoihin, vaan kuten ehkä voi huomata me ollaan saavutettu vaihe, missä voi oikeasti miettiä vähän niinku sisältöä. Sitä, mitä tällä kerrotaan.

Hyvä tavaton! En ole kyllä tässä vaiheessa elämää valmis lisäämään töihin sisältöä :O

Ensimmäinen versio on jo periaatteessa valmis. Kenties toinenkin. Nyt on aikaa antaa silmän tottua toiseen versioon ja hioa työtä siihen vaiheeseen. että kenties neljäs tai viides versio on valmis galleriaan. En rehellisesti usko, että työ tulee kehittymään kuin pienissä yksityiskohdissa. Kokeilut vaihtoehtoisilla ratkaisuilla esim. seläksi tai sisuksiksi ovat olleet todellakin kokeiluja. Niille ei ole ollut käyttöä, mutta työ on ollut kaikkea muuta kuin turhaa. Se on vaihtoehtojen karsimista vähemmäksi. Periaatteessa lopullinen versio 16.3. saattaa näyttää hyvin samalta kuin 16.1., mutta ainakaan en nyt jää miettimään, olisiko teosta voinut sittenkin parantaa. Omaan visioon syntyy varmuutta.

Olkoon John Hurtin (1940 - 2017) matka kohti parempaa levollinen.

Kuvia

John Williams on säveltänyt tälle jo musiikin.

Tosi tarina.

Anita on periaatteessa siinä vaiheessa, mihin tähtäsin aikaisin syyskuussa. Nyt on vajaat 2 kk aikaa antaa silmän tottua tämän hetkiseen ja hioa yksityiskohtia. Kenties poistaa osia (vaikka se onkin kuin poistaisi osia Mozartin 40. sinfoniasta), miettiä presentaatiota (mm. seisoma-alusta on käynyt mielessä), näkyvimpien kiinnikkeiden piilottamista, maalaamista ja muita pieniä jumalallisia kosketuksia. Pienet ruuveista, kuparilangasta ja teipistä rakennetut tutkimusmatkaajat saattavat liittyä myös hahmokavalkadiin.

"Looking at the cake's like looking at the future."

Kuningas Arthur'han haaveili yhdenmoisesta utopiasta. Kokosi oman possensa ja istutti ne Pyöreän pöydän ääreen, jossa jokainen on keskenään samanarvoinen. Veti miekan kivestä ja osoitti olevansa kuningas, mutta vaimoa kiinnosti Lancelot. Arthur lähettää joukkonsa noutamaan Pyhän Graalin maljaa maan pelastamisen toivossa, mutta suurin osa kuolee. Morgana kasvattaa lastansa Mordredia vihaamaan Arthuria, tämän isää. Morgana, Mordred ja armeija saksilaisia sotii Arthurin alivoimaisia joukkoja vastaan. Mordred seivästää Arthurin ja Arthur syöksee Excaliburin vahinkolapseensa. Arthur kuolee, Lancelot kuolee ja Perceval jää miettimään, kuka hänen näyttelijänsä on.

Tämä ei liity taideproduktioon ei millään lailla. Tämä on vaan Steven iloksi.