Aldous Huxley: "Uljas uusi maailma" (1932) - ja oikeus olla onneton

Oli tarkoitus ihan vaan produktiolle vauhtia ottaakseen (ja näyttääkseen kaikille, että olenpas ollut reipas risto ja perehtynyt aiheeseen. Mm!) tehdä jotain muutakin kuin katsoa Demolition Maniä ja oikeasti jopa lukea jotain utopiaa käsittelevää proosaa, mutta maakuntakirjaston lajittelun onnistui harhauttaa minua kokonaiset kolme kuukautta. Uljas uusi maailma tuli siis päätökseen oikeastaan meidän teoksen viimeistelyviikonloppuna, mutta se ei ollut tragedia eikä mikään. Pahinta olisi, jos tuosta olisi vasta nyt herännyt jotain heureka-hetkiä, kun produktio on jo loppusuoralla. Näin ei käynyt. Mutta sehän ei vähennä yhtään sitä, että kirja on puhutteleva omissa ansioissaan.

Tässähän siis eletään karkeasti viiden vuosisadan päässä meidän nykyhetkestä, maailmassa, jossa palvotaan Henry Fordia, "T-mallin" keksijää, jumalaa muistuttavana hahmona. Ihmisiä ei synny luonnollisesti, vaan niitä tuotetaan keinotekoisesti, kuten huolella kuvatussa alkuluvussa kerrotaan. 'Äidin' ja 'isän' kaltaisia sanoja kavahdetaan. Kaikille yksilöille on alusta saakka oma paikkansa. Oppiminen tapahtuu klassisen ehdollistamisen keinoilla ja upottamalla tietoa alitajuntaan ihmisten nukkuessa. Kevytkenkäiseen elämään rohkaistaan, jotta tyydyttymättä jääneet impulssit ja seksuaaliset patoumat eivät suinkaan johda epätoivottuun käytökseen (oletettavasti). Muulloin tunteiden tai ajatusten kiihtyessä heitetään huiviin somaa.

Yksilöitä, joita elämä ei tyydytä, kuten Bernard Marxia (yksi esimerkki Huxleyn esimerkillisestä mielikuvituksesta hahmojen nimeämisessä), pidetään omituisena hiihtäjänä. Helmholz Watson on Bernardin kaveri. Mustafa Mond (oikeasti, ihan helvetisti parempia ku joku perkeleen Sam Baldwin) on eräänlainen johtaja tässä valtiossa. Linda, luonnollisesti vanhentunut nainen, kerää vastenmielisiä katseita oikealta ja vasemmalta täydellisten hernepalkoihmisten keskuudessa, vaikka todennäköisesti ei ole meidän silmissämme tyypillistä keski-ikäistä naista kummemman näköinen. Mondin ja "Villin" eli Johnin (nimi, jonka Huxley lätkäisee kiireessä töistä kotiin perjantaipäivänä) loppudialogissa John koittaa epätoivoisesti vakuuttaa vääräksi Mondin, joka tieten tahtoen pitää järjestystä yllä maailmassa, jossa taiteen ja tieteen kaltaisille sivistyksen perusoikeuksille ei ole jalansijaa. Onnellisuus on ykkösprioriteetti, mutta se on onnellisuutta, mitä ei saa itse luoda. Mondin saarna aiheesta on elokuvallista settiä.

Pankaa myös merkille Kramerin kerrostalokompleksiinsa luoma utopia yhteisöstä, jossa kaikki tuntevat toisensa. Aulassa on kuva ja nimi kaikista talon asukkaista, mutta Jerry on asukeista se, joka ei välitä teennäisestä sosialisoinnista tuntemattomien kanssa - tuo Bernard Marx, joka pullikoi enemmistöä vastaan.

"Cosmo Kramer". Huxley, sinä mahtava velho! Mistä sie veät näitä nimiä!

Syntyi kyllä lukiessa alkukantainen kaipuu tuollaiseen yksilöä valvovaan olemassaoloon. Kelpaisi mullekin, ettei tarvitse ajatella mitään. Uskontokin saatu kitkettyä hevonkuuseen, tuohan on ihan huippua.

16.1.-1.2.17

VAROITUS: Seuraavan tekstin sisältö saattaa olla sopimatonta kaikille, jotka pitävät mistään kiinnostavasta. Se on enimmäkseen prosessin eri käänteiden ja päätösten kirjaamista itselle ylös. Jos kuitenkin jatkat lukemista, niin muista:

Ensinnäkin memo jo kuukauden takaa: kun Anitalle suunniteltiin päätä - suhteellisen oleellista veistoksen osaa - oli ajatuksissa hyvinkin realistiset ideat. Yksi suunnitelma oli jopa mennä Tompan savipajalle ja rykäistä itse kasvot teokselle. Jääköön vaikka täysin lättänäksi naamarityyppiseksi ratkaisuksi, jonka sitten ripustaa minkä tahansa varaan.

Tämä olisi epäilemättä ollut täyttä ajanhukkaa viimeistään sillä hetkellä, kun tajuaa, kuinka huonosti savikasvot istuvat sekaan siihen mielikuvituksellisten ratkaisujen sumaan, jossa mikään tavara alkuperäisessä muodossaan ei edusta enää itseään. Sitten olisi vain ollut liian rakastunut savinaamioon, eikä sitä tohtisi olla käyttämättä.

Tämän hetkinen ja lopulliseksi julistettu kasvoratkaisu pelkillä silmillä syntyi puolivahingossa vain kokeilemalla palasia yhteen. Ensiyrittämällä.
Hetken ajan Anitan kasvoiksi sovitettiin myös kaasunaamaria. Vaikka kaasunaamari onkin äärimmäisen kuvauksellinen esine melkein missä vain yhteydessä, oli tämä idea houkutteleva ehkä 15 minuuttia. Se oli jopa ready-made-materiaaliksi aivan liian valmista.

Osaksi samasta syystä aiemmin Anitan käteen sovitettu puhelin joutui lähtemään. Tätä ajatusta joutui punnitsemaan jo hieman kauemmin. Sen lisäksi, että puhelin, etenkin viehättävällä kiertyvällä johdolla varustettu sellainen, istui kämmeneen ilman minkäänlaisia kiinnityksiä, siitä sai vieläpä suunnattoman helpon tarttumispinnan katsojalle. "Totta kai! Älypuhelinten muodostama vääristymä sosiaalisesta kanssakäymisestä! Puhelin, jota ei enää käytetä puhumiseen, vaan katseen ja aidon ihmiskontaktin välttelyyn. Huomaan, mihin pyrit, arvon taiteilija!"

Toinen innovaatio johti puhelimen poistamiseen. Aiemmin jalkatukena käytetty "toivomusluu" tai "taikavarpu" haki uutta paikkaa hienosti maalattuna ihan vain, koska pala oli liian kiinnostava tullakseen käyttämättä. Y:n muotoinen kappale ei kuitenkaan istunut luontevasti muuhun kuin yhteen paikkaan ja kuinka ollakaan: Anita ei enää tarkastelekaan puhelinta, vaan tutunnäköistä objektia. Miksi se noudattaa samoja värejä kuin Anita itse? Onko se irronnut Anitasta itsestään vai kaltaisestaan?
Koska vastaus ei tullut itsellemmekään täysin selvänä, me katsottiin se heti teoksen hyväksi. Siitä tuli välittömästi monitulkintaisempi.

Alas poor Yorrick...

Plus konnotaatio kotiinsa soittavasta E.T:stä osoittautui liialliseksi. Nojaa vaatimukseen pop-kulttuuritietämyksestä. Tai vaihtoehtoisesti auttaa avaamaan merkitystä ja tuomaan lisää jotain tuttua ja helposti lähestyttävää.


16.1. pidetyllä kerralla tuli puheeksi kiehtova idea: esitetäänkö teos jalustan kanssa vai ilman? Kihelmöivä teaserikuva taivaallisesta vierailijasta synnytti ajatuksen, josko teosta pakottaisi katsomaan alaviistosta. Miten se muuttaisi työtä? Mie ajattelin aivan ensteksi kaikkea, mitä teoksesta jää kerralla näkymättömiin, kuten "kauluksen" päällispuoli, ja mikä taas tulee entistä enemmän esiin: sisuksen osat ja tukijalakset, jotka eivät alun alkaenkaan ole olleet suunnittelutaitomme edustavinta osastoa. 'Ilman jalustaa' saa perustelun viedä debattia 1-0 viimeistään siinä kohtaa, kun mietimme, että me ollaan koko ajan rakentaneet tätä intergalaktisen rakkauden kuriiriamme 150 cm:n kokoon. Koko sen visuaalinen ilme pohjautuu siihen, että me ollaan katsottu sitä koko ajan vienosti alaspäin.

Koettiin Steven kanssa myös, että korkeus ei tee hyvää teoksen viestille. Dokumenttien mukaan keskustelut menivät jotakuinkin näin:

...


Anyway, jalustan tulisi olla muutenkin melkein metrin korkea, jotta hahmon voima tulisi oikeuksiinsa.

Tulkinnallisesti jalustasta esitettiin yhteisellä tunnilla erinomaisia pointteja: jalusta antaa ehkä suuruutta, mutta se jähmettää. Se tekee teoksesta pysähtyneen. Patsaan. Maan taso taas antaa vaikutelman, että Anita voisi lähteä liikkeelle. Parasta tässä puntaroinnissa on, ettei kumpikaan ollut toistaan huonompi idea.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Viimeiset kaksi viikkoa on tullut nautittua siitä luksuksesta, kun ei tarvitse stressata tuleeko työ valmiiksi. Suuri yllätys on se, ettei jokainen valinta perustuu enää pelkkiin käytännön vaatimuksiin, eikä myöskään pelkkiin esteettisiin valintoihin, vaan kuten ehkä voi huomata me ollaan saavutettu vaihe, missä voi oikeasti miettiä vähän niinku sisältöä. Sitä, mitä tällä kerrotaan.

Hyvä tavaton! En ole kyllä tässä vaiheessa elämää valmis lisäämään töihin sisältöä :O

Ensimmäinen versio on jo periaatteessa valmis. Kenties toinenkin. Nyt on aikaa antaa silmän tottua toiseen versioon ja hioa työtä siihen vaiheeseen. että kenties neljäs tai viides versio on valmis galleriaan. En rehellisesti usko, että työ tulee kehittymään kuin pienissä yksityiskohdissa. Kokeilut vaihtoehtoisilla ratkaisuilla esim. seläksi tai sisuksiksi ovat olleet todellakin kokeiluja. Niille ei ole ollut käyttöä, mutta työ on ollut kaikkea muuta kuin turhaa. Se on vaihtoehtojen karsimista vähemmäksi. Periaatteessa lopullinen versio 16.3. saattaa näyttää hyvin samalta kuin 16.1., mutta ainakaan en nyt jää miettimään, olisiko teosta voinut sittenkin parantaa. Omaan visioon syntyy varmuutta.

Olkoon John Hurtin (1940 - 2017) matka kohti parempaa levollinen.