3.1.17 oli suuri työpäivä.
Installaatio ristittiin Anitaksi.
Suuria arvoituksia prosessin aikana on ollut se, tuleeko Anitasta selvästi jotain esittävää vaiko eikö. Muun muassa
Anni ehdotti marraskuussa abstraktin lähestymistavan mahdollisuutta (kiitos vinkistä!), mikä saattaa olla jopa välttämätön ennen pitkää, mutta Steven kanssa ollaan tiukasti päätetty ainakin yrittää antaa Anitalle jotain tunnistettavaa muotoa. Abstrakti olkoon pakotie ulos, jos oma lapsi näyttää maaliskuuta kohden ihan tuhnulta.
Abstraktin ja esittävyyden välinen ongelma kaipasi pientä tutkimusta muiden taiteilijoiden töihin. Miina Äkkijyrkän
Peltilehmät sekä Isorättyöiden Teija + Pekka työt (mm.
Invalid Robotit hyvin näyttäviä esimerkkejä) esittivät vankan argumentin esittävyyden puolesta. Olkoonkin, että Isorättyöiden (Marialle kiitos vinkistä) töissä materiaalien taustatarinat kertovat usein enemmän kuin se mitä ulos näkyy.
Sen enempää en oikeastaan tarvinnutkaan. Kyseessä oli lähinnä lykkäys tiettyyn haluamaani suuntaan sen sijaan, että olisin antanut abstraktille edes reilua mahdollisuutta.
------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Jo varhaisessa vaiheessa eräs inspiraation lähteitä tuli ranskalaisesta Kadonneiden lasten kaupungista (La cité des enfants perdus
, 1995), jossa hahmona oli pelkkä akvaariossa lilluva aivoköntti, mikä ei vielä yksinään ole ainoa nesteessä lilluva aivoköntti, mitä pop-kulttuurikuvastosta löytyy, mutta sellainen, jonka äänitorvena toimii jonkinlainen laatikollinen gramofoni, säväytti jo selvästi enemmän.
Takuuseen en voi mennä, kuinka monesta osasta tämä kyseinen laite on koottu, mutta silmälle koneisto oli pääpiirteissään jopa yksinkertainen.
Mistä lienee johtuu, että teeman ollessa "utopiat" mieli vaeltaa automaattisesti dystopioihin?
Tähtien sotia vahdatessa (koska utopioiden kaltaisia tulevaisuuden näkymiä tutkiessa on järkeä suunnata "kaukaisiin galakseihin KAUAN SITTEN") on niin ikään tullut kiinnitettyä huomiota robotti-designeihin. Silmään pisti niissäkin tietty koristeettomuus.
Siitähän nyt ei ole puhettakaan, että mitään noin siistiä saisi aikaiseksi meidän varannoilla, mutta ei sillä niin ole väliä. Tärkeintä on hahmottaa, minkälaisia visuaalisia kokonaisuuksia on käytetty juuri niissä teoksissa, jotka itseä innoittavat.
Vielä näidenkin lisäksi olen yrittänyt pitää mielessä elokuvien maailmasta sellaisia
piece de resistanceja, kuten
Evil Dead (1981),
El Mariachi (1992) ja
Bad Taste (1987), jotka osoittavat tiettyä kotikutoisuuden viehätystä ja neuvokkuutta toteutuksessaan. Käytännössä tämä ilmenee siinä, että olen jo oikeastaan tyystin syrjäyttänyt ajatukset hitsaamisesta, poraamisesta ja muista liiallisen sivistyneistä veistokeinoista. Rajoittuminen pelkkään teippiin ja kuparilankaan kiehtoo. Puhumattakaan siitä, että se on helppo tapa oikeuttaa itselle vähän levottomampikin lopputulos.
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Ja viimeinkin varsinaisia tuloksia viimeisimmältä työpäivältä. Aiemmat tukijalat korvattiin uusilla, joskin ehkä edelleen tilapäisillä ratkaisuilla, joiden ansiosta rumimmat ilmastointiteippiliitännät saivat lähdöt.
Pääsimme viimeinkin myös Anitan sisäelinten pariin.
Selässään Anitalla on tutkimusmatkailija. Asu on luotu taatusta ilmastointiteipistä, joka suojaa autotallin hengityskelvottomilta flatulenssikaasuilta. Aivan kuten kaikki 50-luvun sci-fi-uskottavat univormut.
On epäilemättä selvää, että Anita saa töitä ennen pitkää myös Google Mapsiltä.
